Jalkapallo on maailman harrastetuin ja suosituin laji, joka yhdistää ihmisiä universaalin kielen tavoin. Olen itse pelannut ja kokeillut myös muita lajeja, mutta minulle jalkapallo on aina ollut se kuningaslaji. Olen 5-vuotiaasta pojanklopista asti pelannut jalkapalloa seurassa, kotona, pihoilla ja puistoissa. Jalkapallo on myös ollut paras opettajani, sillä mikään muu ”opettaja” ei ole opettanut minulle niin paljon ihmisistä, ryhmädynamiikasta, toisista kulttuureista, pettymyksistä, kärsivällisyydestä ja voittamisesta. Tämä kausi on minun 12. kauteni miesten pääsarjatasolla ja voin melko rehellisesti todeta, että olen nähnyt ja kokenut kaikkea mitä voi jalkapalloammattilaisena Suomessa kokea. Jalkapallo on toisaalta ottanut minulta paljon; joskus se on vienyt terveyteni, usein se on vienyt hermoni ja joskus jopa yöuneni, mutta toisaalta se on myös antanut minulle kaikki hienoutensa. Tylsää ei ainakaan ole ollut päivääkään.
Jalkapallojoukkue on kuin yhteiskunta pienoiskoossa; pukukopissa on eri-ikäisiä, -kokoisia ja -näköisiä sekä uskonnoltaan, etniseltä taustaltaan, kieleltään, mielipiteiltään ja musiikkimaultaan erilaisia yksilöitä, joiden pitää kaikkien tulla paitsi toimeen keskenään, mutta myös tuomaan toisistaan parhaat ominaisuudet esiin. Räiskyvät persoonat erottuvat nopeasti, jotkut persoonat ovat hiljaisempia kuin toiset ja joidenkin persoonien hienous aukeaa vasta monien kuukausien jälkeen. Ennakkoluulot usein osoittautuvat vääriksi, siksi kannattaa tutustua ihmiseen ennen kuin luokittelee tai tuomitsee hänet jonkinlaiseksi. Joskus joukkue (lue yhteiskunta) hitsautuu yhteen nopeasti, joskus siihen menee parikin kautta (liikaa) ja joskus mikään ei vaan osu kohdalleen – se on jalkapalloa ja se on elämää. Juuri parhaillaan käynnissä olevat EM-kisat Ranskassa ovat osoittaneet, että jalkapallo on joukkuelaji, jossa paperilla parempi joukkue ei aina voita. Islanti, Pohjois-Irlanti ja Wales ovat mahtavia esimerkkejä hieman pienemmistä valtioista, jotka menestyvät joukkueena. Islanti erityisesti on maa, joka ensin nousi vakavasta talouskriisistä ja samalla loi olosuhteet (koulutti ennätysmäärän valmentajia ja rakensi uusia kenttiä) jalkapallossa menestymiseen.
Olen tänä vuonna pyrkinyt taistelemaan ennakkoluuloja ja syrjintää vastaan myös kentän ulkopuolella. Olen pelaamisen ohella tehnyt töitä osa-aikaisena projektikoordinaattorina Punainen kortti rasismille -projektissa. Projekti on jalkapallon pelaajayhdistyksen ja Suomen monikulttuurisen liikuntaliiton (FIMU:n) vetämä rasisminvastainen projekti. Projektissa tehtäviäni ovat mm. projektin toiminnan ja näkyvyyden kehittäminen sekä sen kasvatuksellisen roolin lisääminen. Koen tehtävän mielekkäänä, sillä projektin avulla puolustetaan niitä arvoja – suvaitsevaisuutta, solidaarisuutta, kunnioitusta ja yhdenvertaisuutta – joita pidän tärkeänä yhteiskunnassamme. Olen myös jo suhteellisen pitkän peliurani aikana oppinut, että näiden arvojen pohjalta hyvinkin erilaisista yksilöistä voi muodostua yhtenäinen joukkue. Samoja arvoja tarvitsemme yhteiskunnassamme ja samoja arvoja opetan omille lapsilleni.
Elämme tällä hetkellä yhteiskunnassamme sellaisessa asenneilmapiirissä, jossa on valitettavan paljon ennakkoluuloja, negatiivisuutta ja jopa vihaa erilaisuutta kohtaan. Yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset aiheuttavat aina vastarintaa, ja positiivisena ihmisenä minun on välillä ollut vaikea käydä lukemassa netin keskustelupalstoja. Älkää ihmiset levittäkö omaa pahaa oloanne, vaan tehkää jotain hyödyllisempää, tukekaa toisianne, tehkää asioita myös jonkun toisen hyväksi ja tutustukaa ennen kuin tuomitsette – ja näin hitsaudutaan paremmaksi yhteiskunnaksi/joukkueeksi.
Vasenjalkainen humanisti,
Ilari Äijälä, PK-35 Vantaa #11
