PK-35 Vantaan Hanne Ojanperä kausi sai ikävän käänteen, kun leikkaushoitoa vaatinut etureisivamma pitää hänet sivussa pitkälle syksyyn. Vakava loukkaantuminen ei ole hyökkääjän uran ensimmäinen, mutta pelikentille palaaminen on aina kovan työn takana. Ojanperä kirjoittaa kuntoutumisprosessinsa aikana säännöllisesti blogia, jossa hän käy läpi tuntemuksiaan ja pyrkii samalla auttamaan muita samassa tilanteessa olevia urheilijoita.
Vahvempana takaisin
Koin ensimmäisen ison loukkaantumiseni 16 -vuotiaana, kun eturistiside meni pelissä poikki. Tilanne, jossa tämä tapahtui, oli sinänsä ihan vaaraton ja monta kertaa myöhemmin mietinkin, että miksi näin piti käydä juuri minulle ja miksi piti tehdä sellainen liike tai olisiko sen tilanteen voinut jotenkin välttää. Nyt monta muuta loukkaantumista myöhemmin olen tajunnut, että sitä on turha miettiä jälkeenpäin, koska asioihin voi vaikuttaa vain nykyhetkessä.
Loukkaantumiset on urheilijalle iästä riippumatta aina isoja juttuja, koska meidän päivittäinen tekemisemme pyörii urheilun ympärillä. Loukkaantumisen jälkeen tuntee olevansa yhtäkkiä kuin tyhjän päällä. Kuultuani tästä vammasta, joka nyt sattui, katsoin ulkona vastaantulevia lenkkeilijöitä ja olin melkein vihainen siitä, miksi he saavat oikeuden juosta ja minä en. Loukkaantumiset ovat kuitenkin sellaisia asioita, joita varmaan jokainen urheilija kohtaa jossain vaiheessa uraansa, ja niin kornilta kuin se kuulostaakin, ne oikeasti vahvistavat itseä urheilijana.
Silloin 16 -vuotiaana en aluksi voinut mennä edes katsomaan joukkueeni peliä, koska sattui liikaa katsoa muiden pelaavan. Pari vuotta myöhemmin koin toisen eturistisidevamman, enkä pystynyt suhtautumaan siihen yhtään sen helpommin kuin ensimmäiseenkään. Se oli kuitenkin muuttunut, että tiesin selviäväni tästäkin. Jokaisen vamman jälkeen olen palannut kentälle enemmän intoa täynnä kuin koskaan aiemmin ja jälkeenpäin voi katsoa taakse, että vitsi minkä työn tein ja nyt se palkitaan. Kuntoutusvaihe, joka johtaa siihen, että pääsee takaisin pelaamaan, ei kuitenkaan ole helppo. Joukkuelajissa olen tottunut siihen, että treenaan joukkueen kanssa yhdessä jotain päämäärää kohti, mutta kuntoutuksen aikana sitä on kuitenkin aika yksin asian kanssa. Kaikki riippuu omasta motivaatiosta, jota ei aina ole helppo löytää, vaan toisinaan tuntuu että olisi helpompi vain luovuttaa.
Nuorempana ajattelin, että isot loukkaantumiset vievät minulta parhaat pelivuodet, ja että jään nyt jostain paitsi tai kehityksessä muita jälkeen. Noiden eturistisideleikkauksien jälkeen olen kuitenkin pelannut kahdeksan vuotta ja saanut niin monia onnistumisia ja kokemuksia, että olen ymmärtänyt, ettei se peliura vastoinkäymisiin lopu, vaan omasta asenteesta on kiinni kuinka hyvänä palaan takaisin kentille.
Kun kuulin tästä uusimmasta loukkaantumisesta ja tulevasta leikkauksesta, reagoin jotakuinkin samalla tavalla kuin silloin 16 -vuotiaana. Ei tähän tunteeseen totu eikä pidäkään tottua. Se kertoo vaan siitä kuinka paljon pelaamisesta nauttii ja kuinka tärkeää se on itselle. Pari päivää meni asioiden läpikäymiseen ja sitten aloin miettiä, että en voi enää vaikuttaa tapahtuneeseen, vaan nyt voin vain päivä kerrallaan keskittyä kuntoutusprosessiin. Vaikka en ole enää mikään nuori pelaaja ja kokemusta on jo monia vuosia takana, olen täysin varma että tulen vielä pelaamaan useita ikimuistoisia pelejä ja tulen kokemaan hienoja hetkiä joukkueen kanssa. Ja yhden asian, jonka olen itselleni luvannut, on että sitten kun joskus haluan jalkapallon lopettaa, lopetan sen omasta tahdosta, enkä loukkaantumisen takia.
Leikkauksestani on nyt vuorokausi ja olen jo nyt niin kiitollinen kaikille saamastani tuesta. Toivon, että jokaiselta pelaajalla löytyy tällaisia ystäviä, joukkuekavereita, joukkueen taustoja ja perhe kuin itselläni on, koska heidän avullaan jaksaa uskoa, että täältä sitä tullaan taas takaisin kun itseltä on usko loppumassa. Kuitenkin loppujen lopuksi minä olen se, joka tekee kaiken työn ja itse löydän motivaation siitä, että jokainen tekemäni treeni vie askeleen lähemmäksi pelaamista.
– Hanne
