Teen nyt jotain poikkeuksellista ja avaan Punamustissa tiedottajana viettämänäni aikana ensimmäistä kertaa oman sanaisen arkkuni. Kun kirjoittaja kokee tarvetta yhteenvedolle, on kirjoitettava. PK-35 Vantaan naisten kausi päättyi upeaan tuplamestaruuteen, mutta tässäkin tapauksessa matka oli vähintään yhtä tärkeä kuin päämäärä. Tämän tekstin tarkoituksena on pohtia, mikä teki tuosta matkasta poikkeuksellisen mieleenpainuvan.

Myyrmäessä puhalsivat viime talven aikana muutoksen tuulet, kun moni kahta edellistä mestaruutta voittamassa ollut pelaaja jätti seuran. Muutama kokenut pelaaja lopetti peliuransa ja kourallinen pelaajia lähti etsimään uusia haasteita muualta. Joukkueen rungon vaihtuminen ja pelaaringin kaventuminen herättivät pitkälle kevääseen asti epäilyksiä, mutta joukkueen sisällä ulkopuolisten skeptiset arviot jätettiin omaan arvoonsa.

Uusiutunut joukkue osoitti jo kevättalven harjoitusotteluissa pystyvänsä toteuttamaan edelliseltä kaudelta tuttua, vahvaan pallolliseen pelaamiseen nojaavaa pelitapaa. Viimeistään maaliskuun lopun Djurgården-vierasvoiton jälkeen jokainen Punamustien pelaaja uskoi itseensä ja ennen kaikkea joukkueeseensa.

Sarja-avauksessa PK-35 Vantaa nousi tappioasemasta vakuuttavaan voittoon edelliskauden hopeamitalistin Ilveksen vieraana. Muutamaa viikkoa myöhemmin HJK joutui taipumaan Suomen Cupissa johdettuaan peliä jo 3-0. Punamustien 3-5-jatkoaikavoittoon päättynyt ottelu oli draaman kaareltaan varmasti yksi kotimaisen jalkapallokauden ikimuistoisimmista otteluista. Parin sarjakierroksen jälkeen kukaan ei enää epäillyt Punamustien iskukykyä.

Kausi ei kuitenkaan ollut alusta loppuun pelkkää riemumarssia, sillä kaksi runkosarjatappiota, sarjajumbo TiPSin vieraana menetetty johtoasema ja etenkin Mestarien liigan jatkopeleistä karsiutuminen koettelivat joukkuetta. Pettymykset olivat kuitenkin samalla myös kasvattavia kokemuksia, jotka omalta osaltaan takasivat menestysnälän säilymisen lokakuiseen cup-finaaliin asti.

Joukkue osoitti kuitenkin kauden aikana myös muuntautumis- ja sopeutumiskykyään. Hyvän alkukauden pelannut Tia Painilainen siirtyi kesäkuussa Yhdysvaltojen yliopistosarjaan ja avasi samalla näytönpaikkoja muille pelaajille.

Hurjaan tahtiin maaleja tehtaillut Sanni Franssi siirtyi elokuussa Sveitsiin toteuttamaan unelmaansa ammattilaisjalkapalloilija. Muutamaa viikkoa myöhemmin joukkueen kapteeni Sanna Saarinen loukkaantui ja joutui seuraamaan loppukauden ottelut sivusta. Kapteenin poissaolo on takaisku jokaiselle joukkueelle, etenkin kun kyseessä on Sannan kaltainen esimerkillinen urheilija.

Franssin ja Saarisen myötä katosi myös yli kaksi kolmasosaa joukkueen tekemistä maaleista. Menetykset eivät lamaannuttaneet joukkuetta, mutta ne pakottivat pelaajiston ja valmennuksen sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Sen joukkue teki ihailtavalla tavalla aloittamalla yläloppusarjan vahvasti ja varmistamalla Suomen mestaruuden jo kaksi kierrosta ennen sarjan päätöstä.

Nuoria vastuunkantajia ja kokeneempia voittajia

Voittojen ja tuplamestaruuden lisäksi yksi kauden hienoimmista asioista oli nuorten pelaajien esiinmarssin seuraaminen. Kauden aikana nähtiin useiden pelaajien ensiesiintymisiä Naisten Liigassa. Ensimmäiset liigadebyytit nähtiin heti sarjan avausottelussa ja viimeinen vielä päätöskierroksella.

Moni viime kaudella vähälle vastuulle jäänyt tai pääsääntöisesti Ykkösessä peliminuutteja saanut pelaaja nousi mestarijoukkueessa suureen rooliin ja Naisten Liigan huippupelaajien joukkoon. Puolustuslinjan keskustassa paikkansa ottanut Mimmi Nurmela nousi kauden aikana jopa naisten A-maajoukkuerinkiin.

Voisin mainita nimeltä jokaisen Punamustien pelaajan, mutta se venyttäisi jo ennestään liian pitkät jaaritteluni novellimittoihin. Laatu korvaa määrän, niin kirjoittamisessa kuin jalkapallossa. Punamustien pienessä pelaajaringissä olennaista oli ennen kaikkea se, että jokainen joukkueen jäsen oli kauden aikana tärkeässä roolissa niin harjoituskentällä kuin otteluissakin.

PK-35 Vantaan maalivahtikaksikko oli hyvä osoitus tasaisesta vastuun kantamisesta, sillä Velma Oikarinen ja Henriikka Mäkelä vuorottelivat torjuntavastuuta läpi kauden. Hieno osoitus yhteishengestä ja yhteisiin tavoitteisiin sitoutumisesta nähtiin, kun pelaajat pääsivät valitsemaan kauden mieleenpainuneimpia otteluita. Velma nosti valinnoissaan esiin kaksi ottelua, joissa hän oli itse huilivuorossa. Mainittakoon tosin, että maalivahtikaksikko nähtiin sarjakauden aikana kertaalleen myös samaan aikaan tositoimissa.

Moni pelaaja pääsi juhlimaan kauden päätteeksi ensimmäistä Suomen mestaruuttaan vastuullisessa roolissa. Nuorten esiinmarssin ohella oli kuitenkin erityisen hienoa nähdä, miten tunteikkaasti eräs joukkueen kokeneimmista pelaajista otti molemmat mestaruudet. Nimeä en mainitse, mutta Eveliina Parikkaa tarkoitan.

Jari Väisäsen, Pasi Jaakonsaaren ja Jouni Puttosen muodostamalla valmennuskolmikolle mestaruus oli jo kolmas peräkkäinen. Mestaruusjuhlat ovat tulleet menestysvuosien myötä tutuiksi, joten joukkueen taustaryhmä osasi juhlia kultamitaleita jo tottuneen hillitysti. Maltillisena seremoniamestarina toimi kokenut pokaalinnostaja, joukkueenjohtaja Jukka Laaksalo, joka eli kauden eri vaiheet ihailtavalla intohimolla.

Yksi yhteinen

Joukkue on kokonaisuus, jota ei kuitenkaan voida täysin käsitellä kollektiivina. Se on erilaisista yksilöistä koostuva, usein jopa jukuripäinen organismi, mikä tekee siitä kiehtovan. Punamustien tapauksessa kyseessä on erilaisista hienoista persoonista muodostunut, mutta samalla ihailtavan altruistisesti toimiva ryhmä.

Osa on puheliaita, osa keskittyy lähinnä nauramiseen ja muutamat ovat hiljaisempaa sorttia. Erään pelaajan HJK:ta vastaan varmistunut Suomen mestaruus veti kirjaimellisesti täysin sanattomaksi.

Viime vuosina Myyrmäessä on ollut jalkeilla täysin kotimainen joukkue, mutta keväällä ryhmään liittyi myös yksi täsmävahvistus vieraalta mantereelta. Ensimmäistä kertaa ulkomailla pelannut Ashley Riefner ei jäänyt hämmästelemään suomalaista elämänmenoa, vaan otti paikkansa joukkueessa ja sopeutui vauhdikkaaseen joukkoon hienosti.

Erilaisista lähtökohdista huolimatta Punamustien joukkue muodostui samanhenkisistä pelaajista, jotka olivat kuitenkin riittävän erilaisia täydentääkseen toisiaan. Muutamien eri joukkueiden kanssa toimineena allekirjoitan kauden aikana usein toistuneet väitteet poikkeuksellisesta joukkuehengestä. Tässä tapauksessa se ei rajoittanut ainoastaan pelaajistoon, vaan ulottui myös valmennusryhmään ja koko taustatiimiin asti.

Toivottavasti ainakin osa lukijoista jaksoi lukea tänne asti, sillä nyt koittaa sen olennaisimman osuuden aika.

Kiitos Sanna, Hanne, Vilma, Velma, Maiju, Tipe, Pai, Mimmi, Sanni, Netta, Eve, Hemppa, Ellu, Selkku, Ella, Ronja, Tiksu, Ashley ja Roosat. Kiitokset myös Väikälle, Pasille, Jokelle, Jukalle, Jannelle, Harrylle ja Markolle.

– Samu Liski

Kirjoittaja on hämäläisen hidas, mutta kenties Suomen onnekkain tiedottaja.