Hanni Mari

Yksi yhteinen blogi: Voiko junioripelaaja mennä ylihuoltoon?

Olen saanut paljon hyviä neuvoja ja ohjeita erilaisista huoltajakoulutuksista: junnupelaajan ravitsemus, KylmäKohoKompressioKevennys, asianmukaiset ensiapuvarusteet, sopivat kengät erilaisille alustoille, nestehukan välttäminen ja Lastenklinikan osoite ovat hallussa.

Huoltajana toimiessani minua on kuitenkin vaivannut yksi kysymys, johon ei yhdessäkään koulutuksessa ole tyhjentävästi vastattu: kuinka paljon vastuuta pelaajalle itselleen tulee sälyttää niin yksittäisissä pelitapahtumissa kuin pidemmillä pelireissuillakin?

Voiko 11-vuotiasta vaatia huolehtimaan, että juomapullossa on pelin alkaessa juotavaa? Onko 9-vuotias asiantuntija oman ruumiinlämpötilansa suhteen vai pitääkö aikuisen määritellä vaihtopenkillä olijan takin tarve? Pystyykö 12-vuotias päättämään salaatin määrän lautasella? Onko 13-vuotiaan syytä huolehtia reissun päällä itse peliasujensa pesemisestä ja kuivumaan ripustamisesta?

Pitääkö joukkueen sisällä vaatimukset, vastuut ja aikuisen avun määrä olla yhtäläinen kaikille, vai pitääkö yhden 7-vuotiaan kengännauhat vielä solmia hänen puolestaan, vaikka muut joukkueesta solmivat jo itse? Ostetaanko 10-vuotiaalle uusi, entistä arvokkaampi pallo kadonneen tilalle – jospa hän muistaisi paremmin huolehtia siitä niin, ettei se enää unohdu kentän laidalle harjoitusten päätyttyä?

Olen saanut seurata suhteellisen läheltä useammankin junnujoukkueen toimintatapoja. Olen tavannut alakouluikäisiä lapsia, joille esimerkiksi omista varusteista huolehtiminen näyttää helpolta, ja yksittäisiä unohduksia lukuun ottamatta se sujuukin mallikkaasti.

Yhtä lailla on lapsia ja nuoria, joilla lähes poikkeuksetta jokaisella siirtymällä jotain ”katoaa”. Jollei joukkueen huoltaja (tai joukkuetoverit, pelaajan vanhemmat, satunnaiset ohikulkijat) poimi matkan varrelle pudonneita juomapulloja, syndejä ja palloja matkaansa, ne päätyvät siihen kuuluisaan Hukkaan tai joskus hyvällä tuurilla paikallisen hallin tai kentän löytötavaroihin.

On lapsia, jotka kokoavat noutopöydästä lautasmallin mukaisen annoksen ja popsivat sen hyvällä ruokahalulla. On lapsia, joille aamiaispuuro ei tipu maanitteluista huolimatta, ei hillolla, ei voisilmällä.

On lapsia, jotka väsyessään hakeutuvat yöpuulle ja rauhoittuvat nukkumaan, ja on lapsia, jotka väsyessään aloittavat päättömän rallin pitkin majoitustilan käytävää ja jotka rauhoittuakseen tarvitsevat aikuisen vierelleen, jotta reitti Höyhensaarille ottaa löytyäkseen.

On perheitä, joissa nämä haasteet kohdataan lempeällä huomauttamisella, kipakalla komennolla tai raivokkaalla karjunnalla – itse käytän omien lasteni kanssa näitä kaikkia, enkä suinkaan mitenkään ennakoitavasti tai tunnistettavan logiikan mukaan, vaan mielivaltaisesti oman tunnetilani, vireystilani ja hormonitasoni kulloinkin ohjaamana.

On vanhempia, jotka luottavat, että elämä opettaa. On vanhempia, jotka luottavat, että huoltaja huolehtii. Ja huolehtiihan se, niin kuin se vain ikinä osaa ja taitaa, jolloin palataan kysymykseen: mikä on oikea määrä huolehtimista ja huoltamista?

Onko hyväksi jalkapalloilijaksi kehittymisen edellytyksenä vapaus saada lapsesta alkaen keskittyä vain harjoittelemiseen ja pelaamiseen – muut hoitavat varusteet ja huollon? Häiriintyykö peliin keskittyminen, jos valmentajan ohjeiden lisäksi pitää muistaa vielä käydä vessassa, täyttää juomapullo ja laittaa kengännauhoihin toinenkin solmu? Vai voiko juuri näistä asioista huolehtimaan oppiminen näkyä myös kentällä lisääntyneenä itsevarmuutena?

Voiko pätevyyden tunne pesukoneen käytön oppimisen myötä auttaa nuorta ottamaan vastuuta myös puolustuspäässä? Entä miten huoltaja tai edes lapsen oma vanhempi voi tunnistaa lapsen tai nuoren kulloisenkin kehitysvaiheen – milloin on oikea hetki alkaa vaatia omatoimisuutta, milloin tarvitaan tukea ja apua ihan kädestä pitäen?

Jos joku taho tietää vastauksen näihin kysymyksiin, järjestäköön aiheesta seminaarin: minä ainakin ilmoittaudun osallistujaksi tältä istumalta!

Hannimari Pihkanen

Kirjoittaja on kahden PK-35:n junioreissa pelaavan pojan äiti sekä P04-joukkueen huoltaja. Hannimari valittiin seurassa tammikuun ”Kuukauden vapaaehtoiseksi”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

PK-35 Vantaa is a football club dedicated to women’s football. The women’s team competes for the Finnish championship in the Women’s League (Naisten Liiga). PK-35’s affiliate clubs are PK-35 (500 members) and Vantaan Jalkapalloseura (1500 members).

ORIGINATING FROM VYBORG

The roots of PK-35 Vantaa date back to 1935 and the city of Vyborg, where 36 footballers came together at the club’s inaugural meeting. This meeting held on 19th September 1935 elected to name the club Vyborg Football Club, or ViPK.

The club’s operations resumed in Vyborg all the way to the year 1939, at which time the club was disbanded because of the war. Operations were reinstated in Helsinki in 1948 and the club’s name was changed to Pallokerho-35 ry.

ENDING UP IN VANTAA

The men’s and women’s first teams migrated to Vantaa for the 2009 season. Since then the team’s operations have gone on in the embrace of Myyrmäki Stadium under the name of PK-35 Vantaa.

The women’s team has won six Finnish Women’s League championships and four national cups. It has also made the round of 32 in the UEFA Women’s Champions League every year that it has competed in it. The men’s teams operation ended after 2016 season.

The club’s goal is to consolidate itself as one of Finland’s leading football clubs in women’s football and to offer players a career path all the way from the minors to the first teams. PK-35 Vantaa provides excellent year-round training conditions not only for the youth already playing for PK-35 and VJS, but also for other young footballers from Vantaa and those who possess a red and black heart.

CONTACT US

CLUB

PK-35 Vantaa ry
Raappavuorentie 6, 01600 Vantaa
info@pk35vantaa.fi

WOMEN’S TEAM

Kaj Björkqvist
General Manager
+358 44 538 3447
kaj.bjorkqvist@gmail.com